Kaisan kirjoituksia

Rakastan töiden listaamista. Laadin viikkotyölistan sunnuntai-iltana. Maanantaina tarkennan listaa työpaikalla. Lauantaiaamuna teen listan viikonlopun kotitöistä. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Loppuviikosta luen listaa ja huomaan, että siinä on vielä rutkasti tekemätöntä työtä. Olo on kurja. Mitäs olen taas laiskotellut, kun listasta on tehty vaan murto-osa. Epäilen työkykyäni, mietin mihin olen aikani käyttänyt? Olenko tehtävieni tasalla, onko ammattitaitoni kadonnut? Olenko uupunut ja homma ei siksi toimi?

Mihin sitten käytän viikon työtunnit? Aamu alkaa sähköpostin lukemisella. Tunnollisesti käyn sen läpi ja vastaan vastattaviin. Roskapostia tulee valitettavasti aika reippaasti ja ne on syytä eliminoida saman tien. Tähän saattaa hurahtaa toista tuntia. Puhelin soi ja vastaan siihen. Aamupäivä on pitkällä kun kirjeposti on käyty läpi. Sähköpostista, kirjepostista tai puhelimesta saattaa tulla kysymys, johon minulla ei ole valmista vastausta. Onneksi tietoa saa erilaisista nettisivuista. Ongelma on siinä, että kyseisen tiedon etsintä saattaa kestää netissä jonkin tovin, ennen kuin olen oikealla nettisivulla ja tieto löytyy.

Työlistaani en koskaan varaa aikaa rutiinitöille. Voisiko ne ulkoistaa tai jättää kokonaan tekemättä? Ei voi. Tieto liikkuu nopeasti, ja se edellyttää, että kaikki ketjussa vastaavat posteihin ja puhelimeen. Muutoin homma ei etene ja ne työlistaan merkatut työt jäävät roikkumaan, kun ei ole saanut vastausta johonkin pieneen kysymykseen tai löytänyt vastausta johonkin ongelmaan.

Post it -laput ovat toimistotyössä korvaamaton keksintö. Rutiinimuistilappuja kertyy pöydälle pieni lappumeri, kun lapuilla olevat työt on tehty, ne paiskataan roskiin ja työn tulos näkyy vasta valmiissa kokonaisuudessa.

Kysymys ei siis olekaan laiskuudesta, ammattitaidottomuudesta tai uupumisesta, vaan siitä että työhöni liittyy valtavasti ns. näkymätöntä työtä. Se on kuin aikavaras, joka hotkaisee päivästa ison osuuden kitaansa. Näitä töitä ei määritellä kehityskeskusteluissa, siellä puhutaan enemmänkin perustehtävistä. Miten ratkaistaan näkymättömän työn ongelma?

Oletko koskaan syyllistynyt työpaikkakiusaamiseen?

Harmittomaan naljailuun? Entä ihan viattomaan ja talon henkeen kuuluvaan keljuiluun?

Kumpi on suurempi paha aikuisten kiusaaminen työpaikalla vai lasten kiusaaminen koulussa?

Me kaikki olemme koulukiusaamisesta yhtämieltä. Se on väärin ja sen on loputtava. Työpaikkakiusaamisesta meillä ei olekaan niin varmaa käsitystä.

Nimittely, pilkkaaminen, ivallinen vastaus, nolaaminen, ryhmästä sulkeminen, huomiotta jättäminen, vaikeneminen, ylimielisyys, kateus, vihamielisyys jne… keinoja on monia. Tunnustan, olen kokeillut noita kaikkia.

Osaanko asettautua vastapuolen asemaan, on kysymys joka panee miettimään.

Kiusaaminen on usein jatkunut vuosia. Kiusaaja voi olla työkaveri tai esimies. Työkaveri on sietänyt sitä ja mahdollisesti kehittänyt itselleen selviytymiskeinon, joka auttaa häntä sietämään epäoikeudenmukaista käytöstä päivästä toiseen.

Jos koittaisi päivä, että ”kiusattu” kääntäisi kaiken takaisin. Minkä edellämainituista keinosta hän valitsisi?

Millaisia keinoja meillä on suojautua, jos päivästä toiseen emme tunne kuuluvamme joukkoon tai olevamme tasa-arvoisia yhteisön jäseniä?

Työpaikkakiusaaminen on vakava asia. Se kuluttaa energiaa ja työkykyä niin kiusatulta kuin kiusaajalta. Vaatii rohkeutta muuttaa ”talon” tapaa.

Huono työilmapiiri lisää henkilökunnan sairastamista ja heikentää yrityksen tulosta. Se ei siis jätä työnantajaakaan kylmäksi.

Ongelma ei ole vain kiusatun ja kiusaajan välinen, vaan koskettaa kokotyöyhteisöä. Sieltä löytyy myös ratkaisumahdollisuus. Hiljaisen enemmistön on rohkaistuttava. On asioita, joita ei vain pidä hyväksyä!

Kiusattuhan voi myös aina vaihtaa työpaikkaa. Kiusaaja jää odottamaan uutta uhriaan.

Televisiomainoksessa perheen isä istuu laiturin nokassa, läppäri sylissä ja nautti kesästä. Mainos ylisti mokkulaa ja työn helppoutta missä vaan ja milloin vaan. Samaan aikaan lapset uivat järvessä-laatuaikaa siis.

Mainos kuvasi etätyötä, jota voimme tehdä silloin kuin meille sopii ja missä vaan meille sopii. Työelämä on helppoa ja hauskaa. Kolikon toinen puoli on toinen. Perinteisiä 24/7 työntekijöitä ovat yksityisyrittäjät, esimerkiksi kioskiyrittäjä avaa kioskinsa aamulla yhdeksältä ja sulkee sen illalla kymmeneltä – omaa aikaa jää nukkumiseen ja aamukahviin. Erilaiset päivystystyöt ovat myös olleet aikaisemmin tällaisia, mutta päivystyksestä työntekijä on saanut korvauksen. Emme enää puhu päivystyskorvauksista, vaan puhumme kokonaistyöajasta ja siihen perustuvasta palkasta.

Nyt tähän joukkoon ovat liittyneet ylemmät toimihenkilöt ja virkamiehet. Jatkuvasta työvalmiudesta on tullut arvostettu asia. Teknologian suoma mahdollisuus on kirkastanut kokonaistyöajasta hyveen, Suomessa, korkean työmoraalin maassa. Vauhti vain kiihtyy ja ryhmään eivät kuulu enää vain edellä esittämäni työntekijät, kun työnantaja tarjoaa työsuhdekännykän työntekijälleen hän samalla edellyttää, että siihen vastataan seitsemänä päivänä viikossa, kaksikymmentäneljä tuntia. Ei myöskään ole tavatonta, että työntekijän kotona on työnantajan tietokone ja nettiyhteys. Tämä mahdollistaa esimerkiksi sähköpostiin vastaamisen myös sairaspäivän aikana. Mikäli on niin kipeä, että ei jaksa vastata, saa sairautensa lisäksi myös huonon oman tunnon.

Olen kuullut tarinan, jossa puunhakkaaja hakkasi puita pitkät päivät tauotta. Vaikka hän pidensi päiväänsä ja hakkasi ahkerammin, tulos heikkeni päivä, päivältä. Mies hämmästeli asiaa, kuinka tämä on mahdollista. Häneltä kysyttiin, milloin viimeksi olet teroittanut kirveesi?

Milloin 24 / 7 työntekijä teroittaa kirveensä? Miten elämä muuttuisi jos murtoluku olisikin 7/24 (seitsemän tuntia vuorokaudessa)?

Kahdeksankymmentä luvun alussa puhuttiin työelämän ihmissuhteista. Muotia olivat Organization’s Development-kurssit. Niissä koko henkilökunta paneutui muutaman päivän ajan organisaation kehittämiseen. Saamalla tutustuttiin työkavereihin. Olin mukana tällaisella kurssilla. Kurssin jälkeen työpaikan kahvihuoneessa johtaja sanoi: ”Olipa kallis kurssi. Ensi vuonna saatte haukkua minut täällä kahvihuoneessa.”

Mikä on muuttunu kolmessakymmenessä vuodessa? Eikö nykyäänkin, kun ilmenee ongelmia, päädytä tulokseen, että vika on työn johtamisessa. Mitä tämän päivän johtajalta vaaditaan? Saako johtaja olla edes ihminen?

Yhteen hiileen puhaltaminen on päivän sana. Nyt puhutaan yrityksen arvoista, visiosta ja tavoitteista. Henkilökunta sitoutetaan yrityksen arvoihin, jotka on yhteisesti sovittu. Team-työskentely on yleistynyt. Sen onnistuminen edellyttää uudenlaista johtamistapaa. Jos näin ei ole, team-organisaatio on tyhjä ja lisää vain kokousten lukumäärää.

Mitä yhteistyö vaatii johtajalta? Johtajilla on omat kyselymittarinsa, joilla he seuraavat työtyytyväisyyttä. Johtajan on oltava innostunut, innovatiivinen, oman ja alaistensa työn kehittäjä. Henkilökuntaan hänen on suhtauduttava joustavasti, käskytys ei edistä yhteisiin tavoitteisiin sitoutumista. Samalla johtajan on hillittävä henkilökunnan keskinäistä kilpailua, koska se tuo säröjä työyhteisöön ja yhteiset tavoitteet unohtuvat. Sanoisin, että johtajalta vaaditaan fakiirin taitoja.

Tämän päivän johtajalla ei ole taustavoimanaan hierarkian antamaa tukea, koska pelkän johtajan tai päällikön titteli ei tuo arvostusta henkiökunnan puolelta. Johtajuuteen liittyvä arvostus on ansaittava omalla osaamisella. Johtajan on osattava ottaa huomioon jokaisen työntekijän motivaatio työntekoon ja osattava ohjata sitä niin, että lopputuloksena yrityksen ja työntekijän tavoitteet ovat samansuuntaisia.

Työelämän ihmissuhteissa on kysymys myös siitä saavutetaanko tavoitteet yhdessä vai kuuluuko kiitos vain johtoryhmälle. Pelkästään omaan pussiin pelaavan johtajan peli on menetetty. Koko henkilökunnan motivaatio on voimavara, jota johtajan on osattava käyttää yrityksen parhaaksi.

Johtajuuden vaatimukset ovat muuttuneet kolmessakymmenessä vuodessa. Mitä tuumaat? Miten suuri on kuilu työpaikalla tapahtuvan johtamisen ja tekstissä kuvattujen ihanteiden välillä?

Käytämme työn tekemiseen päivittäisestä ajastamme vähintäänkin kolmanneksen, työuraa saattaa kertyä meille jopa viisikymmentä vuotta. Työ on iso ja tärkeä osa elämäämme.

Mikä motivoi meitä tekemään työtä? Alan yhä enemmän uskoa siihen, että kyse ei ole pelkästään rahasta. Vaikka elämiseen tarvitaan rahaa, en usko sen riittävän motivaatioksi tehdä työtä. Väitän, että työ antaa merkitystä elämällemme. Työn tekeminen antaa meille henkistä sisältöä ja tunteen, että voimme vaikuttaa omaan elämäämme ja tulevaisuuteemme työn kautta. Jos ei ole työtä, tulevaisuuskin on näköalaton ja suunnitelmien tekeminen on hankalaa.

Työ on osaamista. Oli kyse millaisesta työstä tahansa, se yleensä opitaan ja kun sitä tehdään säännöllisesti, taito kasvaa. ”Työ tekijäänsä neuvoo.”

Puhumme ammatti-ihmisistä. Se on arvostettu titteli, olipa duuni sitten raskasta, kevyttä, likaista tai tylsää. Suomalaisessa kulttuurissa työllä on suuri merkitys. Se antaa meille yhteiskunnallisen arvostuksen. Jokainen meistä haluaa olla arvostettu omassa yhteisössään.

Kulttuurimme korostaa uuden tekniikan merkitystä, uusia koneita ja uusia laitteistoja. Työmoraalimme on korkea. Menemme töihin ”pää kainalossa”, koska olemme sitä mieltä, että ”juuri minun panostani” tarvitaan. Saammeko siis työstä tunteen, että olemme tärkeitä? Pyörät eivät pyöri ilman meitä.

Maailma monimutkaistuu ja muuttuu yhä nopeammin, myös työ ja osaamisen vaatimukset muuttuvat. Millaisia taitoja tulevaisuuden työelämä edellyttää? Miten nämä taidot hankitaan? Onko ihmisyydellä sijaa tulosvaatimusten kasvaessa?

Työttömyys on mielestäni rikos ihmisyyttä vastaan. Työ on parasta sosiaaliturvaa. Olisiko maailma parempi paikka elää, jos työt olisi jaettu niin, että tehtäviä ja tekemistä riittäisi kaikille?